Säie from Ruusuriimu by Ruusuriimu

Kun kuulin kellojen kaukaisen laulun, tiesin, että olin toivottoman myöhässä.
Olin epähuomiossa jättänyt epämuodostuneen empatian täyttämän paiseeni mätänemään liian pitkäksi aikaa ja se turposi, ensin kivuliaana, sitten puisevan tunnottomana, kunnes eräänä yönä sitä tutkiessani huomasin, että Se oli hiljalleen ottanut metaforisia askelia poispäin minusta.
Sille oli kasvanut pieniä, alkukantoisia raajoja, joita Se liikutteli, puolisokeita kosteita silmiä, joilla se vilkuili ympärilleen, ei eksyneenä tai hämmentyneenä, vaan karmivan määrätietoisena.
Olisin toivonut kipua, verta, hätää, käsinkosketeltavia todisteita tilanteen suunnattomasta perversiydestä, kun Se hitaasti irrotti itsensä kyljestäni, mutta kauan sitten käynnistynyt jakautumisprosessi oli jo aivan liian pitkällä ja tunsin vain ihoni venyvän hieman, samanlainen kivuton jousto kuin vanhaa laastaria pois repiessä ja ihan kuin vanhasta laastarista, paiseestakin jäi ihoon tahmeita juovia poimuihin ajan saatossa ajautuneesta liasta.
Se, joka minusta irtosi, Se, joka nyt torakan lailla kipitti pois, Se halusi palvoa jotakin suurta ja pyhää ja nöyränä madella alttarin edessä, luovuttaa ja menettää itsensä ja kasvaa alttariin kiinni ja sulaa ja tulla osaksi sitä niin, kuin se oli aikoinaan osa minua, mutta se sai kokea karvaan pettymyksen.
Temppeleiden suurissa, kylmissä saleissa pintapuolinen siunaus laskeutui Sen ylle harmaana huntuna kuin pöly, kuin hilse, mutta pyhät sylkivät Siihen, nöyrät talloivat Sitä, hurskaat kirosivat, kun näkivät Sen kömpimässä rippituoliin. Pieniä silmiään siristellen Se ryömi piiloon kirkkopenkin alle.
Hartaudessa istuessani pohdin, kuuleeko Se saman musiikin kuin minä, vai onko Se jo kaukana poissa, palvomassa jotain sellaista, mitä mieleni ei kykene kuvittelemaan.

• 4AD
• Experimental
• apocalyptic folk
• neofolk
• post-industrial
• ritual-folk
• Helsinki